Elämän yksinkertaisuuden ihme – pyhin hetkeni pyhässä kaupungissa

Aurinko paistoi kirkkaana keskitaivaalla. Vedin huivia tiukemmin päälleni, suojatakseni kasvojani polttavalta kuumuudelta. Seisoin mäellä katsellen edessäni avautuvaa kaupunkia ja samaa näkymää, jonka Juudean autiomaasta saapuvat etsijät olivat ensimmäiseksi nähneet pyhiinvaellukselta tullessaan. Vaaleasta kalkkikivestä rakennetut talot sulautuivat yhdeksi kauniiksi kokonaisuudeksi, sulkien sisäänsä lukemattomat ikiaikaiset tarinat. Laskeutuessani alas kaupunkiin ja kävellessäni kaduilla, tunsin ihollani ilmassa leijuvan pölyn. Öljyjen tuoksut, hepreankieliset sanat, tavaroiden värikylläisyys ja kullatut esineet täyttivät aistini. Astelin sandaaleillani samoja katuja, joita olivat tallanneet lukemattomat jalat sen pitkän historian aikana. Olin tullut Jerusalemiin.

Tuo ikiaikainen, pyhä kaupunki on ihmeellinen. On kuin saapuisit tuhansien tarinoiden todellisuuteen, jossa jo lapsesta asti kuullut paikat, nimet ja tarinat heräävät eloon. Luvattu kaupunki on tunteita herättävä, ristiriitainen ja vastakohtaisuuksien täyttämä. Voit nähdä ihmisten itkevän, nauravan ja rukoilevan silmät suljettuina, koskettavan omistautuneena jollekin näkymättömälle. Lähes jokaisella vastaantulevalla ihmisellä on päällään jokin omaa uskontoa tunnustava symboli. Heidän vierellään voi nähdä aseistettuja vartijoita, valmiina suojelemaan sisäisen ja ulkoisen kuumuuden synnyttämiltä tunnepurkauksilta. Samalla kun eri uskontoja edustavat ihmiset pitävät kiinni tiukasti omista tarinoistaan ja niiden määrittämistä rajoista, samalla ne kaikki mahtuvat pienen alueen sisälle vieri viereen. Osa minusta etsi tapaa sulautua tuohon kaikkien makujen keitokseen, samalla kun osa minusta tunsi palanneensa kotiin, kulkemaan samoja kivisiä kujia kuin joskus aikaisemminkin.

Päivän päätteeksi seisoin suuren muistomerkin edessä. Se oli rakennelma, jonka sisällä oli hautaluola. Pieni hautaluola, jonne Jeesus oli aikoinaan haudattu – näin ainakin kerrottiin. Tuota luolaa en kuitenkaan nähnyt, mutta näin sen ympärille rakennetun, kultakoristein vuoratun kivirakennelman, jonka sisään ihmiset jonottivat. Jokin tuossa hetkessä sai minut pysähtymään paikoilleni. Katselin tuota rakennelmaa ja sen vierellä mutkittelevaa jonoa. Sisälleni hiipi yhä kasvava levottomuus. En tuntenut rauhaa, en lepoa, en pyhyyttä. Kaikki se oli kuin peittynyt väkijoukon, hälinän, tavaroiden, koristeiden ja paikalla ajansaatossa käyneiden lukuisten ihmisten tunteiden ja energioiden alle. Silmäni pysähtyivät hautaluolan päädyssä olevaan suojapeittoon. Se oli muovista tehty lakana, johon oli painettu Jeesuksen kasvot. Kävelin sen ohitse kun hidastetussa elokuvassa, hämmentyneenä ja hiljaisena. Silloin huomasin viereisen huoneen, joka kutsui luokseen. Se oli vanha huone, josta oli kulku toiseen hautaluolaan. Luolaan, joka periaatteessa olisi voinut olla yhtä lailla Jeesuksen luola.

Kun kumarruin ja kömmin sisälle tuohon hautaluolaan, tunsin energian muuttuvan. Tulin sisälle pieneen, yksinkertaiseen luolaan, josta oli riisuttu kaikki ylimääräinen – jos siellä oli koskaan mitään ylimääräistä ollutkaan. Luolan hiekkaisella lattialla oli vain yksi poltettu kynttilätuikku, ainoa, mikä muistutti nykypäivän materiaalisesta maailmasta. Muuten tuo pieni, hieman kostea ja hämärä hautaluola vain oli olemassa, kauniina juuri sellaisenaan, alkuperäisessä asussaan. Luolan seinät sulkivat ihmisten hälinän ulkopuolelleen. Minä ja pari muuta naista täytimme luolan omalla olemuksellamme. Istuimme kyykyssä katsellen ympärillemme, kuunnellen, ihmetellen. Yhtäkkiä tunsin olevani kuin kohdussa. Hämärä, syvällä kallion sisällä oleva hautaluola ei enää ollutkaan hauta, vaan se oli kuin Äiti-Maan kohtu. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se sisälsi kaiken tarvittavan, kaiken oleellisen, merkityksellisen ja kauniin. Siinä hiljaisuudessa istuessamme, sisältäni purkautui ääni, joka muotoutui lauluksi. Tunsin olevani kuin soitin jollekin suuremmalle, pyhälle feminiiniselle äänelle. On kuin se olisi tullut herättämään ja synnyttämään tuossa kohdun hämärässä jotain sisälläni uinuksissa olevaa energiaa, vaikuttaen samalla myös muihin paikalla oleviin. Tuossa hetkessä tunsin pyhyyden. Yhteys johonkin suurempaan täytti koko kehoni, kaikki soluni. Tuossa yksinkertaisuuden ihmeessä tunsin yhteyden, joka on olemassa jokainen hetki, riippumatta ajasta ja paikasta. Yhteyden, joka ei tarvitse kultakoristeluita ja muistomerkkejä.

Kiitos Jerusalem, että muistutit minua oleellisimmasta, yksinkertaisuuden ihmeestä. Siitä, että kaikki tärkein on jo tässä. Yhteys, pyhyys ja merkityksellisyys on jokaisessa hetkessä, kun vain pysähtyy ja avautuu olemaan. Juuri kun tunsin olevani kuin eksynyt, sain lahjan – syvemmän ymmärryksen ja avautuneen äänen. Luola jossa ei ollut mitään, sisälsikin kaiken. Hauta olikin kohtu, jossa jokin minussa syntyi uudelleen.

Katja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s