Oletko kantaja vai annatko vastuun sille kelle se kuuluu?

Tämä blogikirjoitus on julkaistu Viisas Elämä -sivustolla 14.8.2018

***

Istuin ystäväni kanssa vanhan kivikirkon penkillä. Ihailin ympärilläni levittäytyvää kaunista Pyhän Marian kirkkoa ja nautin sen pehmeistä energioista. Edessäni oli puusta veistetty vanha patsas, jossa Maria kantoi sylissään kärsivää Jeesusta. Tunsin, että tuo patsas halusi kertoa minulle jotain. Energiat lähtivät liikkeelle ja ihoni kihelmöi, kun tunsin näkymättömän maailman ympäröivän minut. Sisältäni kuului kysymys: mitä sinä vielä kannat turhaan?

Feminiininen energia on mitä suurimmassa määrin rakkautta, puhdasta, pyyteetöntä rakkautta. Se on kykyä ja rohkeutta olla sydän auki, myötätuntoinen. Kuitenkin itsearvostuksen ja rajojen puuttuessa voi tuo myötätuntoinen rakkaus kääntyä itseä vastaan. Voisitko kantaa vaikka koko maailman tuskaa ja huolta harteillasi, jos vain tietäisit sen helpottavan sinulle rakkaita ihmisiä? Jos vastaat kyllä, mitä todennäköisimmin olet kantaja.

Nainen on luontaisesti kantaja, koska hän kantaa lapsiaan. Tulee kuitenkin aika, jolloin äidinkin on laskettava lapsi maahan, ja antaa tämän opetella omat askeleet. Samalla tavalla jokaisessa ihmisessä oleva feminiininen puoli ottaa kantaakseen asioita myötätunnosta ja auttamishalusta. Suuri sydän tahtoo parantaa ja auttaa – kantaa mahdollisimman pitkälle tehdäkseen toisen tiestä kevyemmän. Tämän ei tulisi kuitenkaan tapahtua oman hyvinvoinnin kustannuksella. Rajojen puuttuessa se voi myös johtaa kärsimysnäytelmään, jossa itsestä tulee uhri.

Kuvittele, että elämä on kuin suuri tanssisali, jossa tanssimme kaikki yhdessä. Jokaisella on oma ainutlaatuinen tanssinsa, vastuu omista askeleistaan. Miltä tuntuisi tanssia niin, että samalla kun yrität pitää huolta omista askeleistasi, kantaisit lisäksi toista käsilläsi ja yrittäisit tanssia hänenkin puolestaan? Vähemmästäkin voimat loppuvat ja askeleet hidastuvat. Parhaimmassa tapauksessa kummatkin ovat kumossa lattialla. Jos ei aseta rajoja, tulee helposti tehneeksi asioita, jotka eivät itselle kuulu. Jos ei tunnista sitä mikä on minun ja mikä on toisen vastuulla, ottaa helposti omalle sydämelleen toisen murheita, surua, kipua tai kärsimystä. Tämä on väärin itseä kohtaan, mutta voi viedä myös toiselta jotain tärkeää. Silloin tuo toinen ei ehkä koskaan pääse itse ottamaan vastuuta omista teoistaan, tunteistaan, käsittelemään niitä omalla tavallaan ja oppia muuttamaan sen mikä tulee muuttaa – hän ei opi tanssimaan omaa tanssiaan. Eli lopulta se, mikä on alun perin tarkoitettu hyvyydeksi, voikin kääntyä itsekkyydeksi; kantaja voi viedä toiselta mahdollisuuden oppia jotain tärkeää.

Missä sinun rakkauden rajat kulkevat? Kannatko sinä jotain toista käsilläsi tai harteillasi? Annatko sinä muiden tanssia oman tanssinsa? Otatko vastuun vain siitä, mikä aidosti kuuluu sinulle? Annatko vastuun sille kelle se kuuluu?

On eri asia kantaa kuin kannatella. Omiin askeleihin keskittyminen ei tarkoita itsekkyyttä tai kylmyyttä. Toki tarvitsemme myös toisiamme kulkemaan vierellä, jakamaan, tukemaan, näyttämään mallia, inspiroimaan, peilaamaan, opettamaan ja ohjaamaan. Yhdessä tanssiminen ja askeleiden jakaminen on helpompaa, mutta myös paljon hauskempaa! Yhdessä tanssiminen ei kuitenkaan tarkoita toisen puolesta tanssimista. Emme voi viedä toiselta pois mahdollisuutta kokea kaatuilun ja harha-askelten jälkeen tapahtuvaa oppimisen ja oivaltamisen riemua. Me emme voi rakastaa ketään valmiiksi tai ehjäksi, vaikka kuinka haluaisimme, koko sydämestä. Jos yritämme sitä, tulemme helposti rikkoneeksi vain itsemme. On luotettava jonkin suuremman apuun. On luotettava toiseen ihmiseen, että hän oppii omat askeleet, omalla tavallaan. Voit kulkea vierellä, pitää välillä kädestä, mutta anna sen jonkin suuremman kantaa.

Kirkon jälkeen istuimme ystäväni kanssa kahvilassa. Meidän keskustellessa oivalsin sen vertauskuvainnollisen ristin, mitä olin toisen puolesta henkisesti kantanut ja yrittänyt kantaa jo vuosia. Kun päästin irti ja annoin vastuun sille kelle se kuuluu, näin mielessäni kuinka tuo henkilö kumarsi ja nauroi – juuri sitä hän oli odottanutkin. Aivan kuten lasten kasvatuksessa opetetaan; tärkeintä on rakkaus ja rajat. Tämän ihmisen kohdalla olin tehnyt sen mitä äitikin voi lapselleen parhaimmillaan antaa; opettanut, inspiroinut, näyttänyt tietä ja rakastanut. Nyt oli annettava myös vapaus, jotta hän pystyi ottamaan vastuun. Oli aika päästää hänet kulkemaan omaa tietänsä. Niin ojensin hänet suuremman käsille.

Katja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s